Nuhaa, kylmää ja koulua

Maikki on tällä hetkellä (ehdottoman vastentahtoisesti) lepokuurilla, ilmeisesti ollaan oltu turhan innokkaita talvilenkkeilijöitä ja pieni on saanut jonkinasteisen nuhan. Muutama päivä sitten huomasin Maikin kröhivän oudosti tullessani kotiin, ja kröhä paheni ulkona pienestäkin vetämisestä. Ensin ajattelin jonkin hotkaistun palasen miettivän ylös ja alasmenemisen väliltä, mutta aivastelu, normaalia kosteampi kirsu ja lötköys viittaisivat talvinuhaan. Nyt ollaan tehty vain lyhyitä ja kevyitä remmilenkkejä, ja aika paljon tuo onkin maannut ja nukkunut. Kröhä vaikuttaisi jo hieman helpottaneen, toivottavasti muutamalla höyryhengityskerralla aivastelukin jäisi pois. Koitan saada keskiviikolle lekuriajan, saisin kuulla mielipiteen yleiskunnosta silmien lisäksi, joiden punoitus ei ole helpottanut huuhtelulla. Silmätulehdushan tämän kruunaakin..

Toinen kerta Snautserikerhon pentukurssilla meni aivan uskomattoman hyvin jos vertaa ensimmäiseen kertaan, jolloin Maikki oli niin kiinnostunut kaikesta mahdollisesta muusta, ettei mistään oikeastaan tullut yhtään mitään. Olin jo varautunut pahimpaan, häpeämään itseäni ja noutamaan agilitypuolelle karanneen kurssin mustan lampaan, mutta toisin kävi. Maikki istui ja katsoi mua (!!!) suuren osan ajasta. Keskittyi muhun (!!!) ja tekemään meikäläisen kanssa juttuja, vaikka toisella puolella pressua oli agitreenit ja muutaman metrin päässä kaksi leikkikaveria. Jopa kurssin vetäjä tuntui olevan kohtalaisen yllättynyt, ja Maikki pärjäsi erinomaisesti kontaktiharjoituksissa. Remmissä kävely ringissä tuotti hieman (lue: paljon) ongelmia, mutta olin tosi ylpeä Maikista ylipäätään. Toivottavasti nuha paranee lauantaihin mennessä että päästään taas kouluun. Kurssilla on muuten vielä kaksi vapaata paikkaa!

Ulkonakin kontakti on parantunut, usein Maikki ottaa jo itse kontaktia muhun ja päivänä eräänä jopa kääntyi valmiiksi mun luokse vastaantulijan kohdalla vähän sillä mentaliteetilla että tästähän kuuluisi nyt saaha nakkia. Aina välillä tuntuu että koira on nopeampi kuin meikäläinen… Jotain mörköikääkin on havaittavissa, yhtenä päivänä piti haukkua bussia, tänään taas lampunvarjostin muuttui niin epäilyttäväksi että ihan piti tulla tänne jalkojen taakse tietokonepöydän alle turvaan nukkumaan.

Kauhunhetkiä koettiin myös eräs päivä omalta puoleltani, kun kiirehdin turhan kiireellä Maikkisen kanssa lähijunaan. Todella sähäkkänä päätin juosta siihen viimeiseen koirille suunnattuun vaunuun ja myhäilin omahyväisenä itsekseni kun Maikki seurasi koko ajan kannoillani remmi löysällä – kunnes huomasin kaulapanta-remmikombon liehuvan ilmassa ja alle puolivuotiaan snautserinpennun juoksevan iloisesti vapaana vierelläni Leppävaaran juna-asemalla. Jokunen sydämenlyönti jäi varmaan välistä. Ei muuta kuin Maikki kainaloon ja junaan, ja tietenkin järkytyksissäni menin sitten väärään vaunuunkin. Terkkuja vaan jos joku paheksui E-junassa väärässä vaunussa matkustaneita, tunnustan syyllisyyteni. Muutoin oli kyllä ihan kiva reissu. Ja uusi kaulapanta on ostettu.

Luonnosten arkistoon on täysin hautautunut sepustus joulun jälkeisestä pentutapaamisesta Pornaisissa. Sisarukset Maikki, Miina ja Viola treffasivat veljensä Inton (ja vähintään yhtä innokkaan Ukon) rajun temmellyksen merkeissä. Kuvasaldo jäi ahkerasta yrittämisestä huolimatta allekirjoittaneelta hieman vaisuksi, taidot ja käytössä oleva tekniikka eivät oikein pärjänneet sääolosuhteille ja mustille salamille. Kiitokset treffeistä Inton ja Ukon omistajille!

 

 

 

Talven ensimmäiset loskat!

Väsynyt omalla paikallaan sohvalla

Maanantaina oli ensimmäinen päivä jolloin ei ollut tullut mitään kokonaisen työpäivän aikana sisälle. Ulos olikin sellainen kiire tullessani kotiin että naapuritkin varmaan ymmärsivät millainen tulipalohätä oli kyseessä. Palkkioksi tuli reipas lenkki ”mummolaan”, jossa odotti makkaratarjoilu. Etelään satoi aika mitätön ensilumi maanantaina, mutta jonkinasteisen hepulin valkoinen ja kostea maa sai aikaan Maikissa. Metsässä tilanne oli hieman parempi, mutta kyllä aikamoisella vauhdilla ensilumi suli loskaksi ja paikoitellen katosi kokonaan. Eipähän haittaa, vaikka aamulla fiilis olikin miltei talvinen.

Tänään ollaan myös lenkkeilty aika reippaasti vapaapäivän kunniaksi. Maikin kanssa alkaa olla kiva lenkkeillä vetämisen vähennettyä huomattavasti. Rauhoittuu nykyään nopeasti ja ehkä jo hoksaakin, että vetämällä ei pääse eteenpäin. Yllättävän kiltisti tulee myös mun luo kutsuttaessa (hihnassa)  kun vastaan tulee koiria, vielä kun saisin pidettyä sen huomion itsessäni. Ostin kaupasta nakkipaketin, josko niillä saisi alulle harjoittelua Victoria Stillwellin tapaan (ja ei, vapaapäivinä ei ole parempaa tekemistä aamulenkin jälkeen kuin tuijottaa Liviä). Hämmästyin tänään miten paljon Maikki tarjoaa jo kontaktia ulkona, pimeällä kun ei tunnu olevan mitään muuta päänupissa kuin pupupaisti. Onneksi huomenna on iltavuoro niin pääsee ulos valoisan aikaan.

Lopuksi pieni pyyntö kanssaulkoilijoille: opettakaa koiranne kulkemaan arkielämässä oikealla puolellanne. Tällöin olette aina itse koiranne ja ohitettavan välissä kulkiessanne yleisen kulkusuunnan mukaisesti. Musta on kiva nähdä koiria jotka osaavat seurata käskystä, mutta jos vielä kerrankin kohtaan koirakon jossa omistaja vaihtaa väärälle puolelle tietä käskiessään koiransa seuraamaan vasemmalla puolellaan päästäkseen itse koiransa ja meidän väliin, kävelen kylmästi päin. Joko se koira oikealle puolelle ja toinen käskysana peliin, tai sitten luotetaan siihen että koira pysyy kontaktissa myös häiriön alla. Noin muutoinkin olisi suotavaa ettei noilla kävelyteillä hortoiltaisi aivan miten sattuu, oli sitten koira mukana tai ei.

Lauantaina olisi seuraava vapaapäivä, josko lähtisi silloin taas Karhusaareen kävelemään, Maikilla oli viimeksi hauskaa rantakivillä keikkuessa ja erinäisiä linnunkakkoja tutkiessa..

Sadelenkki ja tehosterokotus

Kävimme Maikin kanssa tänään tehosterokotuksissa, enää olisi sitten rabies kuukauden päästä. Eläinlääkärissä oli taas aivan ihanaa, kun kaikki tädit rapsuttavat ja makupalojakin saa vain paikoillaan istumisesta. Itse rokotuspiikkiä Maikki ei reagoinut tällä kertaa ollenkaan, oli liian kova kiire makupalojen kanssa. Eläinlääkäri totesi Maikkiksen terveeksi, vilkkaaksi (niinpä..) pennuksi, jolla näemmä on aikamoinen hoppu kasvaa isoksi snautseritytöksi. Alahampaat ovat alkaneet vaihtua ja painoakin on karvan päälle 8 kiloa.

Kävelimme tihkusateessa koirapuistoon, ja Maikki pääsi leikkimään kymmenkuisen beagletytön kanssa. Vauhtia riittikin, ensimmäistä kertaa niin että Maikkinen jäi juoksukisassa kakkoseksi. Koirapuistosta lähtikin mukaan mustan sijasta ruskea koiranpentu, tihku kun yltyi varsinaiseksi sateeksi ja beagle pyöritti snautserin aika monta kertaa hiekassa yltympäriinsä. Kiva reissu oli kuitenkin, ja niin väsyttävä että Maikki kulki koko matkan kotiin kiltisti remmi löysällä mun vieressä. Ei tainnut enää olla energiaa vetää mihinkään suuntaan.

 

Sisäsiisteysopettelusta voisi päivitellä sen verran, että vaikuttaisi menevän oikeaan suuntaan. Aamuisin rutiiniksi on muodostunut mahdollisimman pikainen toimenpide, eli emännälle jotenkuten säädyllisesti vaatetta päälle ja sukkasilteen alas, koska muutoin se ensimmäinen pissa tulee kyllä sisälle. Ihmettelen miten tuo jaksaa nukkua koko yön kun kuitenkin ilmeisesti nukkuu myös suurimman osan ajasta kun olen töissä, mutta öisin tulee äärimmäisen harvoin mitään sisälle. Ymmärtäähän sen ettei kahdeksan tunnin jälkeen pysty pidättämään enää, joten tämä on osoittautunut ainoaksi tavaksi saada eka pissa ulos. Onneksi asutaan ekassa kerroksessa.

Työpäivien aikana (pisimmillään 9 tuntia) tulee yleensä yhdet tai kahdet, joskus harvoin kolmet pissat. Yleisimmin koko päivän aikana tulee ehkä yhteensä neljät tai viidet pissat sisälle, kakkoja enää todella harvoin. Yleensä tekee kakat heti kun mennään ulos, kikkare kerrallaan. Terveisin nimimerkki kakkapussien suurkuluttaja. Tuntuu että papereista luopuminen ja etikan käyttäminen, sekä tietenkin ahkera siivous ovat jonkin verran auttaneet sisäsiisteyden sisäistämiseen. Täytyy myöntää etten juokse tuon kanssa koko aikaa pihalla, oikeastaan lähinnä jos herää unilta tai selkeästi pyörii eteisessä levottomana. Vahinkoja sattuu eikä se maailmaa kaada. Iltalenkin aikana tekee kuitenkin yleensä useammat pissat ja nykyään on ottanut tavakseen käydä myös tuossa nurtsilla rapun edessä ennen sisäänmenemistä, mistä saa kyllä joka kerta vuolaat kehut.

Muutenkin tuntuu että oman relaamisen myötä moni asia sujuu kuin huomaamatta paremmin. Kyllähän tuo edelleen innostuu ja yllättäviä tilanteita sattuu jossa sitten ei kumpikaan oikein reagoida ohjekirjan mukaan, mutta suurimmaksi osaksi menee hyvin ja Maikin kanssa on kiva kulkea ihmisten ilmoilla. Eilen illalla jopa ohitti yhden koiran keskittymällä muhun ja tottelemalla ohi-käskyä, eikä vetänyt koiran luokse, mikä on aika ennenkuulumatonta. Jes. Positiivista musta on se, että vaikka joka päivä tulee tilanteita joissa olisi korjattavaa, on myös tilanteita jotka menevät aivan nappiin.

Tällä hetkellä harjoitellaan seuraavia juttuja, jotka Maikki osaakin aika hyvin: istu, paikka, maahan, tänne, irti, vapaa, pois, ohi, sekä vetämättä hihnassa kävely ja pysyminen oikealla puolella. Ja tietenkin kuuluisa ikävä ei-käsky joka kuuluu aina kun Maikki kohtaa parhaimmat ystävänsä vessaharjan ja rikkakihvelin. Huoh.

Reissu rannalle

Kuvat ovat alkuviikolta Westendistä, kävimme heittelemässä palloa rannalla ja kävelimme rantateitä pitkin. Oli ehkä vähän turhan pitkä reissu, joten tulimme bussilla kotiin. Maikki kulkee nykyään itse sisään ja ulos matalalattiaisissa busseissa, ja istuu suurimmaksi osaksi kiltisti paikoillaan lattialla. Kiva reissu oli kuitenkin ja tekee varmaan Maikillekin hyvää kulkea välillä muitakin kuin samoja hiekkateitä pitkin.

Nyt on isänpäivät juhlittu, Maikin läsnäolo tuntui olevan se lahjoista paras. Saipa oman isänpäivänakinkin, joka tietenkin rituaalinomaisesti hierottiin läpikotaisin partakarvoihin ennen autuaannäköistä syömistä. Samanlaisen reaktion aikaansaavat myös mm. lampaankorvat ja porsaan sydän. Joku naapuri oli pihalla todennut isälleni snautserin olevan siitä niin ihana rotu, että ovat vielä kuusivuotiaina aivan pentumaisia. Totesimme hetken tuumailun jälkeen yhteistuumin toivovamme Maikkiselta ehkä kuitenkin astetta varhaisempaa aikuistumista..

Välillä saa olla kyllä hermoja repimässä tuon pennun kanssa, kun tuntuu että asiat menevät päähän ja valuvat sieltä ulos samalla vauhdilla. Esimerkiksi fillareiden ohittaminen saattaa sujua aivan loistavasti, ja sitten heti seuraavaksi tuo vouhkaakin aivan mahdottomasti penteleen rakkineiden perään. Useamman kerran saa harjoittaa intensiivistä sisään-ulos-hengitystaktiikkaa oman rauhallisuutensa säilyttämiseksi. Tähän kun lisää jatkuvan ulkona juoksemisen sisäsiisteysopetusyrityksissä ja tuon tapauksen omituiset tempaukset, alkavat hermosauhut kuulostaa hyvältä idealta. Jos vain polttaisi.

Nyt lattialla makaa kohtuullisen väsynyt snautserinpentu kyläilyn ja nuoren bichonin kanssa riehumisen jälkeen. Onneksi maanantain jälkeen on pari päivää vapaata niin on aikaa (=jaksamista) paneutua jälleen enemmän ohittamisen harjoitteluun ja muihin aktiviteetteihin. Suurimmaksi osaksi ohittaminen sujuu aivan loistavasti ohi-käskyllä ja namilla remmi löysällä, ainoastaan ollessaan todella innostunut tai nuuskiessaan jotain antaumuksella ei reagoi. Koirien ohittaminen tosin vaatii vielä paljon harjoittelua. Kokonaisen grillatun broilerin heiluttelulla Maikin nenän edessä saattaisi saada sen huomion pysymään mussa toisen koiran ollessa ohitusetäisyydellä. Täytyy varmaan ensialkuun siirtyä aina sivummalle ja koittaa palkita Maikkia kontaktin ylläpidosta. Maikki tulee onneksi hyvin juttuun kaikkien kanssa eikä näyttäisi saaneen huonoja muistoja riipakseen vaikka noita remmirähjiä kohtuullisen paljon on vastaan tullutkin.

Pieni lenkkireissu Kökkeliin

Tänään käytiin kahdeltatoista loppuneen työpäivän ja kauniin syyssään kunniaksi Maikin kanssa vierailla kulmilla lenkkeilemässä. Hyppäsimme bussiin ja lähdimme Kökkeliin (=Kauklahti, Köklax) saakka etsimään mukavia metsäpolkuja. Maikkis oli jälleen elementissään, ja emäntäkin kiitti mielessään jotakuta hoksaavaista joka oli kiinnittänyt lammen rannalla sijaitsevan männyn oksaan pitkän narun. Siinähän snautseri ähisi vetäessään ja riehuessaan. Minä nautin muusta ympäristössä vallitsevasta rauhasta..

Takaisin tultaessa Maikkia kohtasi varsinainen onnenpotku sen päästessä viilettämään täydellä vauhdilla cockerspanieli Tyynen kanssa. Ensimmäistä kertaa sai juosta aivan vapaana koirakaverin kanssa, ja kyllähän tuo silminnähden nautti. Vauhti oli sellainen että maa vain tutisi eikä olisi millään malttanut lopettaa vaikka väsymys alkoi jo painaa jalkoja. Ihmeellisintä oli kuitenkin, että juoksi kutsusta luokseni ja antoi kiinnikin aivan kiltisti. Ehkä ensi kerralla nämä kaksi yhdistyvät yhdeksi toiminnoksi, mutta jo tähänkin olin tyytyväinen ja jopa yllättynyt.

Nyt on myös junalla matkustamista kokeiltu, bussillahan tuo on kulkenut aivan ensimmäisistä viikoista. Yllättävän rauhallisesti suhtautui ohimeneviin ihmisiin, Maikki kun on sitä mieltä että kaikki ihmiset ovat ihania ja kaikkia täytyisi moikata. Tätä täytyy vielä harjoitella, eli joku päivä on edessä myös tutustuminen Tapiolan keskustaan ja siedätyshoito suureen määrään ihmisiä, josko alkaisi ymmärtää ettei kaikkia vain voi moikata. Tässäkin alkaa tosin näkyä jo hieman rauhoittumista ja tottumista, uskon että osa innokkuudesta niin ihmisiä, fillareita kuin autoja kohtaan johtuu ihan vain pennun päättömyydestä. Eiköhän tuo jossain vaiheessa itsekin jo totea, ettei noi nyt niin kummoisia oo, joka päivä noita samoja näkee..

Tänään onkin ollut aika rauhallinen snautserinalku kotosalla, hereillä ollessaan kotona on lähinnä keskittänyt energiansa naudan putkiluun narskutteluun. Tuntuu kuin sisäsiisteyskin olisi ottanut harppauksen eteenpäin, viime aikoina ei ole vahinkoja muutamia poikkeuksia lukuunottamatta tullut kuin enää yksinolojen aikana, keskimäärin kaksi lätäkköä seitsemän tunnin aikana. Liikuttavinta on se, että vetää yksinollessaankin ulkoilutakkini lattialle merkiksi hädästään, ihan kuten tekee jos olemme vanhemmillani ja haluaa ulos. Jonain päivänä kyllä varmasti löydän takkini siitä itse lätäköstä, mutta parempi että yrittää ilmoittaa.

 

 

Eläinlääkärikäynti, sitruunaöverit ja väsynyt snautserinalku

Tänään aamulla oli käynti ensirokotuksissa Espoon Eläinsairaalassa. Maikkiksella oli ensiksi kauhea kiire autoon (kuten aina), hirveä hinku saada kuivahtanut leivän kanttipala mukaan lääkäriin (jäi autoon) ja sellainen nuuskutus päällä vastaanottohuoneessa, että meni ja kaatoi roskiksen. Kehtasi vielä haukkua päälle, kuin varmistaakseen meille muille, että koko homma oli roskiksen vika. Itse rokotusta ja kennelyskäsuihketta hädin tuskin noteerasi. Epäilen kyllä vahvasti, että hoitaja laittoi jotain rauhoittavaa jompaan kumpaan, sen verran rauhallinen tapaus tuo on suurimman osan päivästä ollut.

Terveen leiman Maikki sai, vaikka itse olen ollut huolissani että olen liikaa tuota ulkoiluttanut. Eläinlääkäri totesi vain Maikilla olevan hyvät lihaksenalut ja painoakin sopivasti. Meinasin kuolla nauruun kun lääkäri totesi ettei juoksulenkeille kannata noin pientä vielä viedä, meikäläinen on juossut viimeksi cooperin yläasteella ja silloinkin vauhdilla kentältä poispäin.. Mutta samoilla eväillä jatketaan, oli hyvä kuulla varmistus että kaikki vaikuttaa hyvältä, itse kun olen jo ehtinyt etujalkoja tuijottaa kauhuissani peläten niiden kasvavan käyriksi.

Uusi lempiriehan aiheuttaja on myös löytynyt. Sitruunanpuolikkailla saa aikaan loistavat iltahepulit. Tarvinneeko edes todeta ettei sitruunaa enää pahemmin täällä käytetä esteenä pureskelulle. Onneksi etikka toimii vielä toivotulla tavalla.

Rokotusten jälkeen Maikki selätti karhun

 Tuntuu, että on niin paljon opetettavaa ettei meinaa oma pää riittää. Monia asioita voi opettaa myös niin monella tavalla, ettei aina oikein osaa päättää, mikä olisi toimivin ja paras tapa juuri tämän oman koiran kanssa. Virheiden määrääkin olisi mukava minimoida, mutta pienistä ojasta allikkoon -erheistä en taida täysin päästä. Välillä tuntuu onneksi jo ulkonakin, että Maikki alkaa ottaa kontaktia minuun. Kompensoi hieman niitä hetkiä, kun korvien asennosta näkee että huutele sä vaan siinä mun nimee, täs on nyt pupuja kiikaris..

Mutta nyt nukkumaan että jaksaa aamulla taas reippailemaan, Maikki onkin tuossa vieressä jo harjoitellut jonkin aikaa.

Liian lyhyt aamupissatus

Sain tänään konkreettisen muistutuksen siitä, miten tärkeää on käyttää pienikin pentu kunnolla ulkona ennen yksin kotiin jättämistä. Minulla oli inventaariovuoro, joten olin poissa vain nelisen tuntia mutta tavarat olivat liikuskelleet asunnossa ja kakat tulleet sisälle. Vastassa oli snautserinpentu joka oli puuhastellut mm. allekirjoittaneen sormikkaiden parissa, ihme kyllä ei rikkonut niitä. Syyhän aamun lyhyeen ulkoilutukseen oli nirppanokan mielipide säästä, aamulla viiden pintaan satoi aivan kaatamalla. Maikkis totesi jo ennen puistoa ettei tällainen peli vetele, teki pikakakat pientareelle ja katsoi mua sellaisella ilmeellä, ettei jäänyt epäselväksi mitä mieltä tästä lenkistä ollaan.

Muutoin yksinolot sujuvat oikein hyvin, seitsemän tuntia on pisin aika mitä Maikki on ollut yksin. Selvästi huomaa kuitenkin, ettei tuo enää samalla tavalla nuku päivisin pätkiä kuin aiemmin, vaan luultavasti nukkuu suurimman osan ajasta mitä on yksin. Päikkärit ovat nykyään todella lyhyitä ja herkkäunisia, keskittää nykyään nukkumisensa öihin ja mun työpäivien ajaksi. Hyvä niin, hankaloittaa vaan hieman meikäläisen ennakointia sisäsiisteysopettamisessa.. Nimimerkillä ”seuraava koira tulee omakotitaloon – kesällä”.

Elämä alkaa asettua uomiinsa

Olen aina ollut koiraihminen. Likkana juoksin kaikki lähialueiden koirat läpi ja kiusasin omistajia varmasti hermoromahduksen partaalle jatkuvalla ovikellon pimpottamisella. Ensimmäinen kosketukseni snautseriin tapahtui pyöräillessäni erään pihan ohi, josta perääni hyppäsi keskikokoinen ps-narttu, jota (sitäkin) myöhemmin ulkoilutin. Kaikista vaikuttavin hoitokoira oli kuitenkin musta kääpiösnautserinarttu, jonka kanssa vietin tosiasiassa luultavasti suurimman osan lapsuudestani ja varhaisnuoruudestani. Siitä koirasta syttyi todellinen rakkaus snautsereihin, enkä tosiasiassa edes vakavasti kyennyt harkitsemaan muun rotuisen koiran hankkimista.

Täytyy myöntää, että jokin meni pääkopassa sekaisin kun huomasin Snautserikerhon sivuilla ilmoituksen 2.8.2011 syntyneestä mustasta snautseripentueesta. Olin kohtuullisen vakavissani harkinnut koiran hankkimista jo pidempään elämäntilanteen muututtua sallivammaksi, mutta silti varsinainen päätös yhteydenotosta kasvattajaan ja asian konkretisoiminen sitä kautta oli aikamoinen.. no, sanotaanko tunnepohjainen fiilis-juttu.

Kolmisen viikkoa sitten asia muuttui todentuntuisemmaksi kertaheitolla, kun istuin keskiviikkoiltana järkyttävässä syysmyrskyssä pelkääjän paikalla pieni musta käärö sylissäni matkalla Imatralta tänne etelään. Snautserinpoikanen ei ollut matkasta, myrskystä tai ohikiitävistä rekoista millänsäkään, mutta viimeisen tunnin aikana alkoi pää nousta siihen malliin, että nää päikkärit olis nyt kyllä jo nukuttu. Olisi pitänyt arvata, että se oli enne.

Kotona tapaus kävi sellaisella intensiteetillä ruokakipon kimppuun, että mieli teki maakuntamatkailua muistuttaneen hakureissun kunniaksi nimetä koira Mansikiksi, mutta vastustuksesta johtuen lyheni nimi Maikiksi (ja yksikin Tyson-vitsi vielä niin..).

Maikki ja meikäläinen aletaan jo ymmärtää toisiamme hieman paremmin. Ensimmäiset kaksi viikkoa olivat aikamoista haparointia, mutta nyt tiedetään jo mitkä jutut ärsyttää toisiamme (haistelu on pyhä asia) ja hellyyttä ei voi oikeastaan olla liikaa. Tuo kärttää sen huomion kyllä sitten kokeilemalla kaikki ne asiat mitkä tietää kielletyiksi jos ei saa n-määrää päivittäistä huomiota hyvällä tavalla. Tämänkin ymmärtämisessä meni allekirjoittaneelta hävettävän monta kokeilukertaa..

Terkkuja vaan Imatralle ja siskoksille ympäri Suomen, kyllä tämä elämä tästä suttaantuu.

Annika & Maikki