Alkutavoitteiden asettamista

Toistuva teema näissä blogikirjoituksissani tuntuu olevan uudestaan aloittaminen ja aktivoituminen, ehkä jotenkin kuvastaa allekirjoittanutta ihmisenä? Huono pitäytymään missään säännöllisessä olen ainakin, jospa nyt taas yrittäisi kun kritiikkiäkin on tullut että pitäisi jonkinlaista treenipäiväkirjaakin yrittää pitää yllä voidakseen edes odottaa jotain kehitystä.

Vuosi 2016 oli varsin mukava vaikka varsinaisia saavutuksia ei tullutkaan, mutta aktivoiduimme toden teolla Maikin kanssa treenaamaan ihan säännöllisesti ohjatuissa treeneissä, niin paikallisen koirakerhomme riveissä kuin rotukerhon järjestämillä koulutuksilla. Tästä seurauksena jokin ihmeellinen herhiäinen puraisi laiskaa ohjaajaa pyllystä ja sai innostumaan ajatuksesta ”ehkä joskus” jälleen. Niinpä asetin viime vuonna tavoitteekseni viedä Maikin kokeisiin vuonna 2017, koska koirassa ja sen osaamisessa ei ole mitään vikaa jahka päätän alkaa sitä kunnolla kouluttamaan.

Eli nyt keskitytään Maikin kanssa treenaamaan ja hiomaan niitä ongelmakohtia paremmiksi, ja sitten vaan mennään. Ensimmäiseen kokeeseen on ilmoittauduttu, joskus se on kai vain tehtävä kuten kokeneemmat sanovat.

Toinen erittäin mukava tapahtuma vuonna 2016 oli toisen snautserin saaminen perheeseen. Suomessahan tunnetusti syntyy valtavasti mustia pentuja, joten aloittelin muutama vuosi sitten enemmän ja vähemmän aktiivisesti seuraamaan myös Ruotsin ja Saksan pentuvälityksiä. Ruotsissa on useampikin hyvä kasvattaja, joista muutamaan olin yhteydessä kevään aikana. Ensimmäinen pentue josta olin koiraa itselleni suunnitellut ei toteutunut toivotunlaisesti (ei narttuja), joten jatkoin etsimistä ja löysinkin toisen mielenkiintoisen pentueen. Alunperin kasvattaja tarjosi minulle urospentua kaikkien narttujen ollessa varattuja, jolloin piti hetki miettiä olisinko valmis uros-narttu-yhdistelmään. Olisin urospennun muutaman päivän harkinnan jälkeen ottanut, mutta kävi niin sanotusti flaksi – urospentu hurmasi erään narttupennun varanneen ja pieni Hekate ”Mona” vapautui minulle.

Maikkihan tosiaan noudettiin kotiin Imatralta varsinaisessa syysmyrskyssä ja vitsaillen todettiin, että seuraava koira saisi tulla rauhallisemmissa tunnelmissa. En sitten tiedä voiko rauhallisemmaksi laskea sitä, että ensin pelaillaan matkustustavan valinnan kanssa toista viikkoa (Gotlannissa sesonkiaika ja kaikki reitit täynnä), irtisanoudutaan työpaikasta josta ei saa kesälomaa ennalta sovittuun ajankohtaan jotta pennunhakureissu onnistuu ja saadaan kaupanpäälle flunssa lähtöä edeltävänä päivänä. Enkä ole tässä välissä edes päässyt muuttamaan kerrostalosta pois, mikä sekin oli ehdoton ajatus Maikin pentuajan loppusuoralla ennen seuraavaa pentuaikaa!

Kaikki on kuitenkin sujunut hyvin, kerrostaloelämästä ja muistorikkaasta hakumatkasta huolimatta. Totesin jo lentokentällä että sain mukaani reippaan ja rohkean snautserin, joka ei ollut moksiskaan kahdesta lentomatkasta ja Arlandan hulinasta.

Advertisement

Neljä vuotta

Tällainen pieni rullarieska haettiin kotiin nelisen vuotta sitten. Silloin oli hurja myrsky, joka alkoi milteinpä heti lähdettyämme kasvattajan pihasta Imatralta ajamaan kohti Espoota. Kyllä mäkin sen huomasin, mutta en tainnut juurikaan siihen kiinnittää huomiota nyytin nukkuessa tiukalla rullalla sylissäni. Jälkeenpäin sain vain kuulla, että oli hilkulla ettei jääty tienpientareelle odottamaan myrskyn hälvenemistä, ja että seuraava pennunhakureissu saa sitten ajoittua hieman paremmalle säälle.

Mä en muista mitään sellaista, muistan sen vastuun ja kauhun, pienet käyttämättömät samettitassut, onnen ja ilon, sen miten pieni pää nousi ajaessamme viimeiseen risteykseen ennen kotia kuin tunnistaen paikan missä ei ollut koskaan käynytkään, ensimmäisen yön ja seuraavat aamut, kun alettiin rakentaa omia rutiinejamme.

Tuossa se nyt nukkuu uudella synttäripedillään pöydän vieressä, samanlaisella rullalla kuin ensimmäisinä päivinä, aikalailla isompana vain. Voiko siitä tosiaan olla neljä vuotta?

Hyvää 4-vuotissyntymäpäivää Maikki, ja synttäriterkut kaikille kahdeksalle sisarukselle sekä Imatralle näin interaktiivisesti!

Kesän odotusta

Snautseriarkea on taas eletty niin ettei ole blogia ehditty päivittää. Näin kesää odottavissa tunnelmissa ei pahemmin tule koneella istuskeltua, korkeintaan levähdetään parvekkeella illan viileyttä odotellessa. Aktiivisiakin ollaan muutamaan kertaan kuitenkin oltu – tammikuussa käytiin Kallion kirjaston lemmikkipäivänä näyttämässä lapsille temppuja, Maikki kävi trimmauksessa koulun tiloissa ja viimeisimpänä mutta ei kuitenkaan vähäisimpänä käytiin luonnetta ihan tuomareiden silmien alla testaamassa Snautserikerhon luonnetestissä Oulunkylässä. Kaikissa koettelemuksissa käyttäydyttiin tyylillä ja näin reilu kolmivuotiaana alkaa käytöksessä näkyä selkeitä aikuistumisen ja rauhoittumisen merkkejä. Voisi jopa sanoa, että Maikin kanssa on kiva käydä missä tahansa, sen verran hyväkäytöksinen snautserineiti on ja ilo on välillä vieraitakin ilahduttaa ja snautsereita mainostaa. Osa tietää snautserin hyvinkin, välillä taas veikataan isoksi käppänäksi tai keskenkasvuiseksi riiseniksi, mutta aina korjataan tiedot oikeiksi ja valistetaan parhaamme mukaan hännänheilutuksin ja partapusuin.

Snakuilemassa Kallion kirjastossa

Luonnetestissä Dobermannkerhon majalla Oulunkylässä käytiin sunnuntaina 24.5. Aamu ei todellakaan valjennut niin rauhallisissa tunnelmissa kuin olin odottanut, sillä sovittu kyytimme testiin peruuntui ja jouduimme turvautumaan kakkossuunnitelmaan, eli pikaiseen emännän eväidenhakuun ja bussimatkaan. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, perille löydettiin ajoissa ja aikaa jäi hyvin vielä lenkin tekemiseen kivassa maastossa ja testipaikan tarkkailuun. Maikki käyttäytyi parhaimpansa mukaan, taisi tietää ettei nyt ole ihan tavan reissu kyseessä.

Itse testi meni aika lailla kuten olin odottanutkin, Maikki palautui kaikista osioista kivasti eikä mikään ollut sille ylivoimaista, kaikki esineet tutkittiin viipyilemättä ja varsin ylimalkaisesti. Uhkausosiossa ei puolustanut minua vaan seisoi rauhallisena vieressä, seinä olikin jännempi mutta siinäkin riitti yksi haukahdus ja testaajan kanssa oltiin jälkeenpäinkin ihan hyvää pataa. Kokonaispisteitä Maikille tuli ++140p, nyt on sitten mustaa valkoisella että on ihan hyväluontoinen tapaus.

Kevään ensimmäiseltä Kaitalammen reissulta

Tässä kovasti elättelen toiveita että viimeistään syksyllä saisin omia aikatauluja hieman järkevämmiksi, ts. hieman kevyemmäksi koulu + työ -yhdistelmää, sillä jokin kiva pikku harrastus olisi kiva taas saada Maikin kanssa arkea piristämään, sen verran innokkaasti suhtautui sunnuntain ohjelmaan kun vihdoin tapahtui jotain selkeästi ekstraa! On se vaan pätevä pieni tyttö, vaikka ei mikään tokoraketti olekaan (tai emäntä ehkei ole..).

Kaitalammella

Sopivasti pilvisen sään rohkaisemina suuntasimme nokat kohti Pohjois-Espoota Maikin ja Myy Pikkusen kanssa. Onnistuneen kävelyn edellytys (ainakin tiettyinä päivinä) on kunnollinen ylimääräisen energian purkaminen päättömällä edestakaisin kaahottamisella. Poikettiin siis ensin Luukin koirapuistoon. Tärkeiden kaahoittelu- ja nuuskuttelubisnesten jälkeen hurautettiin vähän matkan päähän Kaitalammelle, joka kierrettiin ympäri. Jopa vettä inhoava Maikkinen saatiin kastelemaan tassunsa, kun näki mammankin niin tekevän. Syypäänä epäilemättä myös kuumuus, karva alkaa olla siinä mitassa että varmaan elokuussa pääsee taas nyppimään, vielä ei suostu reisistä lähtemään. Juoksukuvia yritin jälleen epätoivoisesti ottaa, mutta ei pysy kamera eikä kädetön kuvaaja noiden kahden vauhdin huumassa mukana, tuloksena on epämääräinen musta klöntti jossain päin kuva-aluetta, sekä vielä epämääräisempi ruskea klöntti..

Kaitalammella oli luonnollisesti täysi hulina päällä, vaikka metsälenkin saimmekin tehdä täysin itseksemme. Maisemat olivat niin hulppeat kalliolta, että allekirjoittanut päätti suosiolla ottaa pienen hengähdystauon estääkseen kameraa valahtamasta kesäuinnille. Luulen ansainneeni tällä reissulla ainakin muutamaksi päiväksi YkkösEmäntä-tittelin karvanaamojen keskuudessa, sen verran leppoisaa on meno kotirintamalla ollut metsäpolkujen tallaamisen, kallioiden kapuamisen ja puistossa rallattelun jälkeen.

Pitkästä aikaa

Hieman on taas vierähtänyt aikaa, varsinkin kun otin tavoitteekseni keväällä tämän blogin päivittää.. Hyvällä tahdollakaan ei voida enää puhua keväästä, mutta jospa aktivoituisin vähän ja saisin tänä vuonna sen synttäripostauksenkin tehtyä, ja ajallaan. Käsittämätöntä ajatella, että Maikki täyttää jo kolme vuotta. Aika menee kyllä todella nopeasti. Syksyllä pitäisi hoitaa vielä se roikkumaan jäänyt silmätarkastus pois alta, niin on sitten kaikki tutkittu. Lonkat ja kyynärät kuvattiin jo aiemmin, A/A ja 0/0. Toivottavasti ei tarvitse taas vähään aikaan tehdä tutkimuksia jotka vaativat rauhoituksen, olen aika skrode tyyppi, mutta rauhoituksesta heräileviä, pöllähtäneitä eläimiä en meinaa handlata. Tekee joka kerta pahaa nähdä, kun toinen taistelee viimeiseen asti nukahtamista vastaan ja toisaalta pakottaa itsensä liikkeelle aivan polla sekaisin.

Mitähän meille kuuluisi, eipä mitään ihmeempiä. Höpöilytokoiluja tehdään aina iltalenkillä vaihdellen eri kentillä, ja aiempaan verrattuna tuntuu, että Maikki tykkää nykyään enemmän. Ehkä siksi, ettei vaatimuksia oikeastaan ole vaan pidetään vain hauskaa. Tosin enhän mä koskaan ole oikeasti tähdännyt mihinkään, korkeintaan villeissä kuvitelmissani. Tosiasia on, että vaikka ihailen suuresti tokokoirakkoja niin mun hermojärjestelmä ja pikkutarkkuus ei riitä lähellekään sitä tasoa. Sydäntäsykähdyttävää mulle siis on, kun Maikki pysähtyy tutulle polulle joka vie hiekkakentälle jossa usein harjoitellaan, ja katsoo mua kulmien alta merkiksi siitä, että tunnistaa paikan. Se riittää meille.

Aktivoitua pitäisi MEJÄ-touhujen osalta, kesätyö ja aamuneljän herätykset ovat vain hyvin imeneet mehut allekirjoittaneesta ja veret kököttävät pakastimessa muistuttaen syyttävästi olemassaolostaan kun kaivelen jätskipakettia ylähyllyltä… Seliseli. Autottomuus hieman haittaa tätä tekemistä, täältä Etelä-Espoosta kun ei pahemmin rauhallisia metsätien pätki löydy, eli porukoiden avun varassa mennään. Noh, jospa seuraavalla Luukin reissulla sitten. Ostin oikein hienon (ja kalliin) kirkkaan pinkin jälkiliinankin Murresta, täytyy sekin päästä korkkaamaan ihan siinä oikeassa hommassaan.

Nyt meitä ilahduttaa hoitokoiraksi saapunut porukoiden kääpiövillis Myy Pikkunen. Juoksuhuuruissaan tuo ilmeisesti kuvittelee Maikin olevan potentiaalinen sulho, sen verran innokkaasti testaillaan omaa viehätysvoimaa isosiskoon. Kaikki muu menee Maikin mielestä, mutta useita minuutteja jatkuvat perusteelliset korvanpesuoperaatiot saavat jossain vaiheessa snautserin kommentoimaan kriittisesti villiksen touhuja.

Kaverukset Töpsö&Piisamirotta                                Edes tuolin alle ei pääse pakoon pesua..

Silkkiniityllä kesäkuun alussa

Niin se vuosi on tullut täyteen…

Maikki & poppoo täyttivät vuoden 2. päivä elokuuta! Paljon onnea Maikki, Viola, Miina, Nelli, Into, Remu, Max ja molemmat Sulot! Ja kiitokset Miialle todella ihanasta koirasta. Mun piti ajoittaa tämä niin sanottuun oikeaan päivään, mutta aikataulutus ei nyt taaskaan ihan osunut kohdalleen.

Tällä hetkellä hoidellaan valeraskautta, eilen sain soittaa vanhemmat apuun viemään Maikin lääkäriin kun en itse saanut vaihdettua työvuoroa. Aamulla oli vielä ihan reipas ja oma itsensä, mutta toisella lenkillä löi jarrut kiinni heti ja huomasin, ettei kävele normaalisti. Käännyttiin sitten takaisin kotiin kun pikaisella kähmimisellä totesin yhden nisän olevan pingispallon kokoinen. Sai sellaiset kipulääkkeet että oli vielä illalla kymmenen aikaan aivan kanttuvei, yhdeksän päivän antibioottikuuri tulehdukseen ja yhtä pitkä lenkkeilykielto. Rauhoittui sentään hieman nyt kun suostui syömään kourallisen jauhelihaa.

Ihan uskomatonta että tällaisen nyytin toin kotiin viime syksynä, ja nyt sillä on jo eka valeraskaus..

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Täytyy kyllä sanoa, että vaikka useampaan otteeseen olen miettinyt miten ihanaa on sitten kun Maikki on aikuinen koira, niin tämän valeraskauden vaisuuden ja apaattisuuden jälkeen mä suorastaan kaipaan sitä pomppu-Maikkia. Kyllä se sitten kaksi-kolmevuotiaana sitten rauhoittuu (kai). Pomppikoot siihen asti.

Murkku/mörköikä 10kk-synttäreiden kunniaksi?

Nyt tuntuu olevan jotain murkku- tai mörköiän tapaista ilmassa, Maikki reagoi ihan ihmeellisiin asioihin ja muutamat jo opitut asiat ovat ilmeisesti tauolla. Tänään aloitti esimerkiksi lenkin haukkumalla nurmikentällä aurinkoa ottavaa tyttöä. Oli ilmeisesti kauhean epäilyttävää.. Paras tapaus oli eräänä päivänä lintubongarin keskelle hiekkatietä jättämä reppu, voi auta armias sitä huutoa. Varsinkin iltaisin tuntuu olevan herkempi reagoimaan, ja viime aikoina ihan takaapäin kuuluvat hiekkatien äänet ovat saaneet kauluksen pystyyn ja kommentointia osakseen. Toivottavasti menee ohi ajallaan, täytyy vain kiinnittää huomiota omaan käytökseeni, etten vahingossakaan vahvista varsinkaan takaapäin tulevien jännittämistä. Yhden kerranhan meidän päälle ajoi talvella fillari, jonka jälkeen Maikki alkoi selkeästi vilkuilla taakseen ja reagoida negatiivisesti fillareihin. Tilanne on nyt jo paljon parempi, välillä tuntuu kuitenkin, että tilanne laukeaisi parhaiten jos yrittäisin pitää itseni mahdollisimman neutraalina enkä reagoisi sen kummemmin. Pääpointti (=ei saa ajaa takaa) vaikuttaisi nimittäin olevan ymmärretty, nyt pitäisi vain saada turha reagointi ja hösellys loppumaan.

Maikki on kyllä tokoliikkeitä harjoiteltaessa niin hauska. Kun mennään esim. hiekkakentälle ja hoksaa, että nyt harjoitellaan saa aivan omanlaisensa ilmeen ja tekee aivan innoissaan. Vähän liiankin innostuneesti, varsinkin maahanmeno liikkeestä on vielä täysin pelleilyasteella. Keskittyy ihan uskomattoman hyvin, niin kauan kuin sitä kestää – yleensä hyvin vähän aikaa. Sitten nuuskitaan maata, ihmetellään ympäriltä kuuluvia ääniä, tänään heilutti häntää nuorten äänille vaikkei edes nähnyt ketään. Toivottavasti Snautserikerhon tokokurssi jatkuu taas syksyllä, päästään naurattamaan (tai kauhistuttamaan) muita osallistujia ja kouluttajaa. Jonkilaiselle jälkikurssille tuo pitäisi myös saada, ehkä tällä viimeisellä kesälomaviikolla saisin varsinaisesti jotain aikaiseksi kyselyiden suhteen (laiska emäntä!).

Yhtenä iltana törmättiin puskassa nukkumassa olleeseen kyynpoikaseen. Maikkis osoitti olevansa ihan tyypillinen snautseri – ensin hyppäsi varmaan kaksi metriä ilmaan kyyn sihistessä aivan vieressä, ja eikun uudelleen olisi pitänyt päästä puskaan tutkimaan tarkemmin. Kun en päästänyt, katsoi parhaaksi muutamalla vakuuttavalla haukahduksella kertoa matelijalle, ettei sen huominen ollut Maikin suopeudesta kiinni. Oli hyvä muistutus myös mulle, että noita hölmöjä nuoria saattaa löytyä yllättävistäkin paikoista, tämäkin oli kerällä vain alle kahden metrin päässä isosta kävelytiestä. Kyllä tarkastutti tuokin tapaus taas nitrojen tehon. Muutoin ollaan selvitty yhdellä ampiaisenpistolla, punkkeja on vähentänyt reippaasti Lemmikkipalstoilta löytynyt ohje timjami-laventeliseoksesta.

Uskomatonta mutta totta, uusia kuvia! Tältä päivältä Otaniemen rantareitiltä, Maikki 10kk:

Päivitystä

Aikaa on taas vierähtänyt viimeisestä päivityksestä, vaikka millään todellisella kiireellä ei olekaan osuutta asiaan. Pikkuhiljaa tuntuu vasta että alan kevätauringon myötä heräillä takaisin eloon. Maikilla ei ole ollut vastaavia ongelmia, vaikka selkeästi nauttiikin pidemmistä lenkeistä ja uusista hajuista.

Jokunen viikko sitten maanantaina aamulenkillä sattui tilanne, jossa kaksi isoa saksanpaimenkoiraurosta (toinen näytti sekoitukselta) kävi Maikin päälle hiekkatiellä. Mitään puremia ei tullut, mutta Maikki pelästyi luonnollisesti kun alistumisestaan huolimatta sakemanniuros tulee suoraan niskaan kiinni ja toinen vastaava pyörii ympärillä. Lopulta sain toisen niskasta pois, jolloin Maikki pääsi juoksemaan kauemmas. No, eipä tässä mitään, tuossa vaiheessa olin jo karjunut hurtille kaikki mahdolliset kirosanat mitä osasin josko omistajatkin vaikka viitsisivät saapua tarkistamaan tilanteen. Pariskunta saapuu kävellen hiekkatien vieressä olevalta metsäpläntiltä. Mies saa hieman vauhtia jalkoihinsa nähdessään mun roikottavan sakemanniaan niskavilloista, ja nainen huutelee mulle että hänen koiransa on ihan kiltti, ei tee mitään. Eipä paljoa kiinnostanut kun nostan katseeni ja rupean miettimään kuinka kauas hysteerinen pentu juoksee. Maikki seisoi ehkä 40m päässä verkkoaitaan painautuneena, koko ajan hysteerisesti haukkuen. Tuli luojan kiitos mun luokse kun pääsin hollille, mutta jatkoi koko ajan haukkumista (tai rääkymistä se paremminkin oli) mun jalkojen välissä, jolloin nainen toteaa mulle ”se rauhoittuu kun sä rauhoitut, anna sille vähän herkkupaloja.” Miehen suurin ihmetys oli, ettei hänen koiransa yleensä käy narttujen päälle.

Mulla alkaa ihan oikeasti loppua huumorintaju joidenkin koiranomistajien kohdalla. Jotkut tuntuvat liikkuvan täällä ahtaalla kaupunkialueellakin sillä mentaliteetilla, ettei täällä ketään muita ole kun ME ollaan ulkona. Olen aina ihmetellyt kun jostain kuuluu juurikin hysteeristä haukkua, mutta remmirähjien järkyttävä määräkin alkaa olla ymmärrettävä kun tällaista pääsee tapahtumaan. Vahinkoja sattuu, mutta jotain realismia olisi hyvä heittää peliin: onko mun koira oikeasti välittömästi kytkettävissä?

Tiistai-iltana seurasi sitten shokkihoito-osuus, kun töiden jälkeen iltalenkillä hiekkatiellä makasi yhtäkkiä täysin vapaana sakemanninarttu, omistajasta ei jälkeäkään mailla halmeilla, meikäläisen nassikka luonnollisesti täydessä äänessä kertomassa mulle, ettei muuten diggaa tällaisesta. Kyseessä oli todella kiltti, rauhallinen ja tottelevainen saku, joka otettiin remmiin ja alettiin soitella pannasta löytyneeseen numeroon. Jossain vaiheessa pikkupirpanakin totesi, ettei meinaa syödä mua ja ryhtyi vähän haastamaan leikkiinkin. Lopulta lenkki päättyi siihen, että mun oli otettava saku mukaan kotiin että sain jotain suuhuni, etsittävä osoite netistä ja vietävä koira itse kotiinsä, koska puhelimeen ei vastattu. Eipä ihmekään että koira hortoili vapaana, kyllä fiksu sakemanni lukitsemattoman oven avaa. Positiivista koko rumbassa oli, että Maikki rauhoittui ja totesi sakun vaarattomaksi. Tapa jolla tämä tapahtui olisi kylläkin voinut olla hallitumpi, mutta ainahan tuolla ulkona sattuu ja tapahtuu.

Snautserikerhon järjestämän pentutokokurssin loppukoe oli varsin hauska kokemus. Maikki oli riemuissaan ja pelleili oikein olan takaa, mutta ei karannut kertaakaan agilitypuolelle, jossa on ilmeisesti hauskempaa.. Aika vaatimattomilla pisteillä ja arvosteluilla sijoituttiin ykkössijalle, mutta eipä voi nauramiselta välttyä kun 8-kuinen snautserinpentu kellahtaa selälleen hallin lattialle leikkimään kesken maahanmenon. Vähän on vielä töitä koulutuksen kanssa.

Eniten päänvaivaa aiheuttavat kylläkin tällä hetkellä pyöräilijät ja niiden kiinnostavuuden hälventäminen tuon koiran päästä. Vastaantulevat fillarit eivät aiheuta jahtaamisvimmaa, mutta auta armias kun tulevat takaapäin.. Olen kokeillut vähän kaikkea, kääntymistä fillaria vastaan, paikalleen istuttamista, yksinkertaista kieltämistä ja kehua kun katsoo taas muhun, mutta koira lähtee kuin  magneetin vetämänä fillarin vauhdin mukaan ja luoksetulo tapahtuu viiveellä, ilman hihnaa lähtisi jahtaamaan aivan varmasti. Samaa tapahtuu myös hölkkääjien kanssa, kaikki liikkuva kiinnostaa. Mutta joo, kärsivällisyyttä ja harjoitusta, ja toivottavasti suunnaton kiinnostus kaikkeen liikkuvaan myös hieman hälvenee iän myötä. Toistaiseksi tuota koiraa kun ei tunnu juuri muu kuin juokseminen ja leikkiminen kiinnostavan.

Nuhaa, kylmää ja koulua

Maikki on tällä hetkellä (ehdottoman vastentahtoisesti) lepokuurilla, ilmeisesti ollaan oltu turhan innokkaita talvilenkkeilijöitä ja pieni on saanut jonkinasteisen nuhan. Muutama päivä sitten huomasin Maikin kröhivän oudosti tullessani kotiin, ja kröhä paheni ulkona pienestäkin vetämisestä. Ensin ajattelin jonkin hotkaistun palasen miettivän ylös ja alasmenemisen väliltä, mutta aivastelu, normaalia kosteampi kirsu ja lötköys viittaisivat talvinuhaan. Nyt ollaan tehty vain lyhyitä ja kevyitä remmilenkkejä, ja aika paljon tuo onkin maannut ja nukkunut. Kröhä vaikuttaisi jo hieman helpottaneen, toivottavasti muutamalla höyryhengityskerralla aivastelukin jäisi pois. Koitan saada keskiviikolle lekuriajan, saisin kuulla mielipiteen yleiskunnosta silmien lisäksi, joiden punoitus ei ole helpottanut huuhtelulla. Silmätulehdushan tämän kruunaakin..

Toinen kerta Snautserikerhon pentukurssilla meni aivan uskomattoman hyvin jos vertaa ensimmäiseen kertaan, jolloin Maikki oli niin kiinnostunut kaikesta mahdollisesta muusta, ettei mistään oikeastaan tullut yhtään mitään. Olin jo varautunut pahimpaan, häpeämään itseäni ja noutamaan agilitypuolelle karanneen kurssin mustan lampaan, mutta toisin kävi. Maikki istui ja katsoi mua (!!!) suuren osan ajasta. Keskittyi muhun (!!!) ja tekemään meikäläisen kanssa juttuja, vaikka toisella puolella pressua oli agitreenit ja muutaman metrin päässä kaksi leikkikaveria. Jopa kurssin vetäjä tuntui olevan kohtalaisen yllättynyt, ja Maikki pärjäsi erinomaisesti kontaktiharjoituksissa. Remmissä kävely ringissä tuotti hieman (lue: paljon) ongelmia, mutta olin tosi ylpeä Maikista ylipäätään. Toivottavasti nuha paranee lauantaihin mennessä että päästään taas kouluun. Kurssilla on muuten vielä kaksi vapaata paikkaa!

Ulkonakin kontakti on parantunut, usein Maikki ottaa jo itse kontaktia muhun ja päivänä eräänä jopa kääntyi valmiiksi mun luokse vastaantulijan kohdalla vähän sillä mentaliteetilla että tästähän kuuluisi nyt saaha nakkia. Aina välillä tuntuu että koira on nopeampi kuin meikäläinen… Jotain mörköikääkin on havaittavissa, yhtenä päivänä piti haukkua bussia, tänään taas lampunvarjostin muuttui niin epäilyttäväksi että ihan piti tulla tänne jalkojen taakse tietokonepöydän alle turvaan nukkumaan.

Kauhunhetkiä koettiin myös eräs päivä omalta puoleltani, kun kiirehdin turhan kiireellä Maikkisen kanssa lähijunaan. Todella sähäkkänä päätin juosta siihen viimeiseen koirille suunnattuun vaunuun ja myhäilin omahyväisenä itsekseni kun Maikki seurasi koko ajan kannoillani remmi löysällä – kunnes huomasin kaulapanta-remmikombon liehuvan ilmassa ja alle puolivuotiaan snautserinpennun juoksevan iloisesti vapaana vierelläni Leppävaaran juna-asemalla. Jokunen sydämenlyönti jäi varmaan välistä. Ei muuta kuin Maikki kainaloon ja junaan, ja tietenkin järkytyksissäni menin sitten väärään vaunuunkin. Terkkuja vaan jos joku paheksui E-junassa väärässä vaunussa matkustaneita, tunnustan syyllisyyteni. Muutoin oli kyllä ihan kiva reissu. Ja uusi kaulapanta on ostettu.

Luonnosten arkistoon on täysin hautautunut sepustus joulun jälkeisestä pentutapaamisesta Pornaisissa. Sisarukset Maikki, Miina ja Viola treffasivat veljensä Inton (ja vähintään yhtä innokkaan Ukon) rajun temmellyksen merkeissä. Kuvasaldo jäi ahkerasta yrittämisestä huolimatta allekirjoittaneelta hieman vaisuksi, taidot ja käytössä oleva tekniikka eivät oikein pärjänneet sääolosuhteille ja mustille salamille. Kiitokset treffeistä Inton ja Ukon omistajille!

 

 

 

Uuden vuoden puolella

Hieman on aikaa vierähtänyt viimeisestä merkinnästä, mutta pyhät ja uusivuosi on nyt lusittu ja pikkuhiljaa alkaa tottua uuteen vuosilukuunkin. Raketteihin Maikkis suhtautui onneksi rauhallisesti, vaikka saikin ensimakua jo hyvissä ajoin ennen uuttavuotta, täytyyhän niitä raketteja ostaa muutamakin satsi ja testata etukäteen. Mikähän siinä on, että pitää kaiken lisäksi juurikin lenkkireittien varrelle sijoittua kokeilemaan, pysyisivät hölmöläiset edes omilla pihoillaan sitten. Eiku.. sittenhän saattavat naaapurit hoksata!

Raivotautirokote käytiin hakemassa, jos nyt ei tarvitsisi vähään aikaan juosta eläinlääkärissä, vaikka se pikkumustan mielestä onkin aivan ihana paikka. Eritoten arvostaa lekurin jemmoista aina kaivamia peuranaksuja. Painoa on tällä hetkellä hieman päälle 11kg ja hampaat käytännössä katsoen vaihtuneet. On saanut siellä  lempinimen Aktiivihirmu, vissiin huvittavan kova kiire tutkimushuoneeseen joka kerralla. Nyt oli eri lekuri, joka vaikutti yllättyneeltä kun Maikkis antoi kiltisti katsoa hampaat, väännellä ja käännellä. Miksei, onhan se ihanaa kun vieras huomioi.

Lekurin jälkeen harjoiteltiin pitkästä aikaa bussilla kulkemista ja ”keskustassa” kävelyä, jotka sujuivat odotettua paremmin. Täytyy taas yrittää hieman aktivoitua, huonot kelit vain hieman veroittavat viitseliäisyyttä lähteä ihmisten ilmoille innokkaan koiranpennun kanssa, jonka mielestä kaikkea ja kaikkia pitäisi hieman tutkailla. Muutama päivä oli hieman lunta ja pakkasta täällä etelässäkin, mutta nyt ollaan taas toistaiseksi näemmä siirrytty takaisin loskaan. Erityisen ihanaa on, kun loska jäätyy ja lenkkipolut ovat peilikirkkaan, rosoisen jään peitossa. Kävele siinä sitten kuin paraskin nivelrikkoinen mummo. Koirakin katsoo perään että mikä tuota vaivaa. Tämän vuoksi olenkin suosiolla kävellyt asfalttiteitä ainoalle lähietäisyydellä olevalle turvalliselle irtipitopaikalle ja antanut riehupetterin juosta kantojen ja risujen seassa pahimmat höyryt pois ennen töihin lähtöä.   

Ilmoitin itseni ja Maikin Snautserikerhon järjestämälle pentukurssille. Kiva on tavata muita snautserinalkuja, saa nähdä onko Maikki se vanhin ja kurittomin osallistuja.  Odotan jo innolla uutta tekemistä ja uutta motivaatiota, tämä jatkuva pimeys ja loska tekevät lenkeistäkin vähän tylsiä ja innottomia, kun tuntuu että vain vapaapäivinä ehtii valoisaan aikaan ajan kanssa ulkoilemaan ja harjoittelemaan.

Mutta nyt nukkumaan, Maikki onkin tuossa jo tovin vedellyt sikeitä pitkästä aikaa tapahtumarikkaamman päivän jälkeen.