heinäkuu | 2014 | Snautserimaista

Sopivasti pilvisen sään rohkaisemina suuntasimme nokat kohti Pohjois-Espoota Maikin ja Myy Pikkusen kanssa. Onnistuneen kävelyn edellytys (ainakin tiettyinä päivinä) on kunnollinen ylimääräisen energian purkaminen päättömällä edestakaisin kaahottamisella. Poikettiin siis ensin Luukin koirapuistoon. Tärkeiden kaahoittelu- ja nuuskuttelubisnesten jälkeen hurautettiin vähän matkan päähän Kaitalammelle, joka kierrettiin ympäri. Jopa vettä inhoava Maikkinen saatiin kastelemaan tassunsa, kun näki mammankin niin tekevän. Syypäänä epäilemättä myös kuumuus, karva alkaa olla siinä mitassa että varmaan elokuussa pääsee taas nyppimään, vielä ei suostu reisistä lähtemään. Juoksukuvia yritin jälleen epätoivoisesti ottaa, mutta ei pysy kamera eikä kädetön kuvaaja noiden kahden vauhdin huumassa mukana, tuloksena on epämääräinen musta klöntti jossain päin kuva-aluetta, sekä vielä epämääräisempi ruskea klöntti..

Kaitalammella oli luonnollisesti täysi hulina päällä, vaikka metsälenkin saimmekin tehdä täysin itseksemme. Maisemat olivat niin hulppeat kalliolta, että allekirjoittanut päätti suosiolla ottaa pienen hengähdystauon estääkseen kameraa valahtamasta kesäuinnille. Luulen ansainneeni tällä reissulla ainakin muutamaksi päiväksi YkkösEmäntä-tittelin karvanaamojen keskuudessa, sen verran leppoisaa on meno kotirintamalla ollut metsäpolkujen tallaamisen, kallioiden kapuamisen ja puistossa rallattelun jälkeen.

Hieman on taas vierähtänyt aikaa, varsinkin kun otin tavoitteekseni keväällä tämän blogin päivittää.. Hyvällä tahdollakaan ei voida enää puhua keväästä, mutta jospa aktivoituisin vähän ja saisin tänä vuonna sen synttäripostauksenkin tehtyä, ja ajallaan. Käsittämätöntä ajatella, että Maikki täyttää jo kolme vuotta. Aika menee kyllä todella nopeasti. Syksyllä pitäisi hoitaa vielä se roikkumaan jäänyt silmätarkastus pois alta, niin on sitten kaikki tutkittu. Lonkat ja kyynärät kuvattiin jo aiemmin, A/A ja 0/0. Toivottavasti ei tarvitse taas vähään aikaan tehdä tutkimuksia jotka vaativat rauhoituksen, olen aika skrode tyyppi, mutta rauhoituksesta heräileviä, pöllähtäneitä eläimiä en meinaa handlata. Tekee joka kerta pahaa nähdä, kun toinen taistelee viimeiseen asti nukahtamista vastaan ja toisaalta pakottaa itsensä liikkeelle aivan polla sekaisin.

Mitähän meille kuuluisi, eipä mitään ihmeempiä. Höpöilytokoiluja tehdään aina iltalenkillä vaihdellen eri kentillä, ja aiempaan verrattuna tuntuu, että Maikki tykkää nykyään enemmän. Ehkä siksi, ettei vaatimuksia oikeastaan ole vaan pidetään vain hauskaa. Tosin enhän mä koskaan ole oikeasti tähdännyt mihinkään, korkeintaan villeissä kuvitelmissani. Tosiasia on, että vaikka ihailen suuresti tokokoirakkoja niin mun hermojärjestelmä ja pikkutarkkuus ei riitä lähellekään sitä tasoa. Sydäntäsykähdyttävää mulle siis on, kun Maikki pysähtyy tutulle polulle joka vie hiekkakentälle jossa usein harjoitellaan, ja katsoo mua kulmien alta merkiksi siitä, että tunnistaa paikan. Se riittää meille.

Aktivoitua pitäisi MEJÄ-touhujen osalta, kesätyö ja aamuneljän herätykset ovat vain hyvin imeneet mehut allekirjoittaneesta ja veret kököttävät pakastimessa muistuttaen syyttävästi olemassaolostaan kun kaivelen jätskipakettia ylähyllyltä… Seliseli. Autottomuus hieman haittaa tätä tekemistä, täältä Etelä-Espoosta kun ei pahemmin rauhallisia metsätien pätki löydy, eli porukoiden avun varassa mennään. Noh, jospa seuraavalla Luukin reissulla sitten. Ostin oikein hienon (ja kalliin) kirkkaan pinkin jälkiliinankin Murresta, täytyy sekin päästä korkkaamaan ihan siinä oikeassa hommassaan.

Nyt meitä ilahduttaa hoitokoiraksi saapunut porukoiden kääpiövillis Myy Pikkunen. Juoksuhuuruissaan tuo ilmeisesti kuvittelee Maikin olevan potentiaalinen sulho, sen verran innokkaasti testaillaan omaa viehätysvoimaa isosiskoon. Kaikki muu menee Maikin mielestä, mutta useita minuutteja jatkuvat perusteelliset korvanpesuoperaatiot saavat jossain vaiheessa snautserin kommentoimaan kriittisesti villiksen touhuja.