Päivitystä

Aikaa on taas vierähtänyt viimeisestä päivityksestä, vaikka millään todellisella kiireellä ei olekaan osuutta asiaan. Pikkuhiljaa tuntuu vasta että alan kevätauringon myötä heräillä takaisin eloon. Maikilla ei ole ollut vastaavia ongelmia, vaikka selkeästi nauttiikin pidemmistä lenkeistä ja uusista hajuista.

Jokunen viikko sitten maanantaina aamulenkillä sattui tilanne, jossa kaksi isoa saksanpaimenkoiraurosta (toinen näytti sekoitukselta) kävi Maikin päälle hiekkatiellä. Mitään puremia ei tullut, mutta Maikki pelästyi luonnollisesti kun alistumisestaan huolimatta sakemanniuros tulee suoraan niskaan kiinni ja toinen vastaava pyörii ympärillä. Lopulta sain toisen niskasta pois, jolloin Maikki pääsi juoksemaan kauemmas. No, eipä tässä mitään, tuossa vaiheessa olin jo karjunut hurtille kaikki mahdolliset kirosanat mitä osasin josko omistajatkin vaikka viitsisivät saapua tarkistamaan tilanteen. Pariskunta saapuu kävellen hiekkatien vieressä olevalta metsäpläntiltä. Mies saa hieman vauhtia jalkoihinsa nähdessään mun roikottavan sakemanniaan niskavilloista, ja nainen huutelee mulle että hänen koiransa on ihan kiltti, ei tee mitään. Eipä paljoa kiinnostanut kun nostan katseeni ja rupean miettimään kuinka kauas hysteerinen pentu juoksee. Maikki seisoi ehkä 40m päässä verkkoaitaan painautuneena, koko ajan hysteerisesti haukkuen. Tuli luojan kiitos mun luokse kun pääsin hollille, mutta jatkoi koko ajan haukkumista (tai rääkymistä se paremminkin oli) mun jalkojen välissä, jolloin nainen toteaa mulle ”se rauhoittuu kun sä rauhoitut, anna sille vähän herkkupaloja.” Miehen suurin ihmetys oli, ettei hänen koiransa yleensä käy narttujen päälle.

Mulla alkaa ihan oikeasti loppua huumorintaju joidenkin koiranomistajien kohdalla. Jotkut tuntuvat liikkuvan täällä ahtaalla kaupunkialueellakin sillä mentaliteetilla, ettei täällä ketään muita ole kun ME ollaan ulkona. Olen aina ihmetellyt kun jostain kuuluu juurikin hysteeristä haukkua, mutta remmirähjien järkyttävä määräkin alkaa olla ymmärrettävä kun tällaista pääsee tapahtumaan. Vahinkoja sattuu, mutta jotain realismia olisi hyvä heittää peliin: onko mun koira oikeasti välittömästi kytkettävissä?

Tiistai-iltana seurasi sitten shokkihoito-osuus, kun töiden jälkeen iltalenkillä hiekkatiellä makasi yhtäkkiä täysin vapaana sakemanninarttu, omistajasta ei jälkeäkään mailla halmeilla, meikäläisen nassikka luonnollisesti täydessä äänessä kertomassa mulle, ettei muuten diggaa tällaisesta. Kyseessä oli todella kiltti, rauhallinen ja tottelevainen saku, joka otettiin remmiin ja alettiin soitella pannasta löytyneeseen numeroon. Jossain vaiheessa pikkupirpanakin totesi, ettei meinaa syödä mua ja ryhtyi vähän haastamaan leikkiinkin. Lopulta lenkki päättyi siihen, että mun oli otettava saku mukaan kotiin että sain jotain suuhuni, etsittävä osoite netistä ja vietävä koira itse kotiinsä, koska puhelimeen ei vastattu. Eipä ihmekään että koira hortoili vapaana, kyllä fiksu sakemanni lukitsemattoman oven avaa. Positiivista koko rumbassa oli, että Maikki rauhoittui ja totesi sakun vaarattomaksi. Tapa jolla tämä tapahtui olisi kylläkin voinut olla hallitumpi, mutta ainahan tuolla ulkona sattuu ja tapahtuu.

Snautserikerhon järjestämän pentutokokurssin loppukoe oli varsin hauska kokemus. Maikki oli riemuissaan ja pelleili oikein olan takaa, mutta ei karannut kertaakaan agilitypuolelle, jossa on ilmeisesti hauskempaa.. Aika vaatimattomilla pisteillä ja arvosteluilla sijoituttiin ykkössijalle, mutta eipä voi nauramiselta välttyä kun 8-kuinen snautserinpentu kellahtaa selälleen hallin lattialle leikkimään kesken maahanmenon. Vähän on vielä töitä koulutuksen kanssa.

Eniten päänvaivaa aiheuttavat kylläkin tällä hetkellä pyöräilijät ja niiden kiinnostavuuden hälventäminen tuon koiran päästä. Vastaantulevat fillarit eivät aiheuta jahtaamisvimmaa, mutta auta armias kun tulevat takaapäin.. Olen kokeillut vähän kaikkea, kääntymistä fillaria vastaan, paikalleen istuttamista, yksinkertaista kieltämistä ja kehua kun katsoo taas muhun, mutta koira lähtee kuin  magneetin vetämänä fillarin vauhdin mukaan ja luoksetulo tapahtuu viiveellä, ilman hihnaa lähtisi jahtaamaan aivan varmasti. Samaa tapahtuu myös hölkkääjien kanssa, kaikki liikkuva kiinnostaa. Mutta joo, kärsivällisyyttä ja harjoitusta, ja toivottavasti suunnaton kiinnostus kaikkeen liikkuvaan myös hieman hälvenee iän myötä. Toistaiseksi tuota koiraa kun ei tunnu juuri muu kuin juokseminen ja leikkiminen kiinnostavan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s