Pieni lenkkireissu Kökkeliin

Tänään käytiin kahdeltatoista loppuneen työpäivän ja kauniin syyssään kunniaksi Maikin kanssa vierailla kulmilla lenkkeilemässä. Hyppäsimme bussiin ja lähdimme Kökkeliin (=Kauklahti, Köklax) saakka etsimään mukavia metsäpolkuja. Maikkis oli jälleen elementissään, ja emäntäkin kiitti mielessään jotakuta hoksaavaista joka oli kiinnittänyt lammen rannalla sijaitsevan männyn oksaan pitkän narun. Siinähän snautseri ähisi vetäessään ja riehuessaan. Minä nautin muusta ympäristössä vallitsevasta rauhasta..

Takaisin tultaessa Maikkia kohtasi varsinainen onnenpotku sen päästessä viilettämään täydellä vauhdilla cockerspanieli Tyynen kanssa. Ensimmäistä kertaa sai juosta aivan vapaana koirakaverin kanssa, ja kyllähän tuo silminnähden nautti. Vauhti oli sellainen että maa vain tutisi eikä olisi millään malttanut lopettaa vaikka väsymys alkoi jo painaa jalkoja. Ihmeellisintä oli kuitenkin, että juoksi kutsusta luokseni ja antoi kiinnikin aivan kiltisti. Ehkä ensi kerralla nämä kaksi yhdistyvät yhdeksi toiminnoksi, mutta jo tähänkin olin tyytyväinen ja jopa yllättynyt.

Nyt on myös junalla matkustamista kokeiltu, bussillahan tuo on kulkenut aivan ensimmäisistä viikoista. Yllättävän rauhallisesti suhtautui ohimeneviin ihmisiin, Maikki kun on sitä mieltä että kaikki ihmiset ovat ihania ja kaikkia täytyisi moikata. Tätä täytyy vielä harjoitella, eli joku päivä on edessä myös tutustuminen Tapiolan keskustaan ja siedätyshoito suureen määrään ihmisiä, josko alkaisi ymmärtää ettei kaikkia vain voi moikata. Tässäkin alkaa tosin näkyä jo hieman rauhoittumista ja tottumista, uskon että osa innokkuudesta niin ihmisiä, fillareita kuin autoja kohtaan johtuu ihan vain pennun päättömyydestä. Eiköhän tuo jossain vaiheessa itsekin jo totea, ettei noi nyt niin kummoisia oo, joka päivä noita samoja näkee..

Tänään onkin ollut aika rauhallinen snautserinalku kotosalla, hereillä ollessaan kotona on lähinnä keskittänyt energiansa naudan putkiluun narskutteluun. Tuntuu kuin sisäsiisteyskin olisi ottanut harppauksen eteenpäin, viime aikoina ei ole vahinkoja muutamia poikkeuksia lukuunottamatta tullut kuin enää yksinolojen aikana, keskimäärin kaksi lätäkköä seitsemän tunnin aikana. Liikuttavinta on se, että vetää yksinollessaankin ulkoilutakkini lattialle merkiksi hädästään, ihan kuten tekee jos olemme vanhemmillani ja haluaa ulos. Jonain päivänä kyllä varmasti löydän takkini siitä itse lätäköstä, mutta parempi että yrittää ilmoittaa.

 

 

Eläinlääkärikäynti, sitruunaöverit ja väsynyt snautserinalku

Tänään aamulla oli käynti ensirokotuksissa Espoon Eläinsairaalassa. Maikkiksella oli ensiksi kauhea kiire autoon (kuten aina), hirveä hinku saada kuivahtanut leivän kanttipala mukaan lääkäriin (jäi autoon) ja sellainen nuuskutus päällä vastaanottohuoneessa, että meni ja kaatoi roskiksen. Kehtasi vielä haukkua päälle, kuin varmistaakseen meille muille, että koko homma oli roskiksen vika. Itse rokotusta ja kennelyskäsuihketta hädin tuskin noteerasi. Epäilen kyllä vahvasti, että hoitaja laittoi jotain rauhoittavaa jompaan kumpaan, sen verran rauhallinen tapaus tuo on suurimman osan päivästä ollut.

Terveen leiman Maikki sai, vaikka itse olen ollut huolissani että olen liikaa tuota ulkoiluttanut. Eläinlääkäri totesi vain Maikilla olevan hyvät lihaksenalut ja painoakin sopivasti. Meinasin kuolla nauruun kun lääkäri totesi ettei juoksulenkeille kannata noin pientä vielä viedä, meikäläinen on juossut viimeksi cooperin yläasteella ja silloinkin vauhdilla kentältä poispäin.. Mutta samoilla eväillä jatketaan, oli hyvä kuulla varmistus että kaikki vaikuttaa hyvältä, itse kun olen jo ehtinyt etujalkoja tuijottaa kauhuissani peläten niiden kasvavan käyriksi.

Uusi lempiriehan aiheuttaja on myös löytynyt. Sitruunanpuolikkailla saa aikaan loistavat iltahepulit. Tarvinneeko edes todeta ettei sitruunaa enää pahemmin täällä käytetä esteenä pureskelulle. Onneksi etikka toimii vielä toivotulla tavalla.

Rokotusten jälkeen Maikki selätti karhun

 Tuntuu, että on niin paljon opetettavaa ettei meinaa oma pää riittää. Monia asioita voi opettaa myös niin monella tavalla, ettei aina oikein osaa päättää, mikä olisi toimivin ja paras tapa juuri tämän oman koiran kanssa. Virheiden määrääkin olisi mukava minimoida, mutta pienistä ojasta allikkoon -erheistä en taida täysin päästä. Välillä tuntuu onneksi jo ulkonakin, että Maikki alkaa ottaa kontaktia minuun. Kompensoi hieman niitä hetkiä, kun korvien asennosta näkee että huutele sä vaan siinä mun nimee, täs on nyt pupuja kiikaris..

Mutta nyt nukkumaan että jaksaa aamulla taas reippailemaan, Maikki onkin tuossa vieressä jo harjoitellut jonkin aikaa.

Liian lyhyt aamupissatus

Sain tänään konkreettisen muistutuksen siitä, miten tärkeää on käyttää pienikin pentu kunnolla ulkona ennen yksin kotiin jättämistä. Minulla oli inventaariovuoro, joten olin poissa vain nelisen tuntia mutta tavarat olivat liikuskelleet asunnossa ja kakat tulleet sisälle. Vastassa oli snautserinpentu joka oli puuhastellut mm. allekirjoittaneen sormikkaiden parissa, ihme kyllä ei rikkonut niitä. Syyhän aamun lyhyeen ulkoilutukseen oli nirppanokan mielipide säästä, aamulla viiden pintaan satoi aivan kaatamalla. Maikkis totesi jo ennen puistoa ettei tällainen peli vetele, teki pikakakat pientareelle ja katsoi mua sellaisella ilmeellä, ettei jäänyt epäselväksi mitä mieltä tästä lenkistä ollaan.

Muutoin yksinolot sujuvat oikein hyvin, seitsemän tuntia on pisin aika mitä Maikki on ollut yksin. Selvästi huomaa kuitenkin, ettei tuo enää samalla tavalla nuku päivisin pätkiä kuin aiemmin, vaan luultavasti nukkuu suurimman osan ajasta mitä on yksin. Päikkärit ovat nykyään todella lyhyitä ja herkkäunisia, keskittää nykyään nukkumisensa öihin ja mun työpäivien ajaksi. Hyvä niin, hankaloittaa vaan hieman meikäläisen ennakointia sisäsiisteysopettamisessa.. Nimimerkillä ”seuraava koira tulee omakotitaloon – kesällä”.

Elämä alkaa asettua uomiinsa

Olen aina ollut koiraihminen. Likkana juoksin kaikki lähialueiden koirat läpi ja kiusasin omistajia varmasti hermoromahduksen partaalle jatkuvalla ovikellon pimpottamisella. Ensimmäinen kosketukseni snautseriin tapahtui pyöräillessäni erään pihan ohi, josta perääni hyppäsi keskikokoinen ps-narttu, jota (sitäkin) myöhemmin ulkoilutin. Kaikista vaikuttavin hoitokoira oli kuitenkin musta kääpiösnautserinarttu, jonka kanssa vietin tosiasiassa luultavasti suurimman osan lapsuudestani ja varhaisnuoruudestani. Siitä koirasta syttyi todellinen rakkaus snautsereihin, enkä tosiasiassa edes vakavasti kyennyt harkitsemaan muun rotuisen koiran hankkimista.

Täytyy myöntää, että jokin meni pääkopassa sekaisin kun huomasin Snautserikerhon sivuilla ilmoituksen 2.8.2011 syntyneestä mustasta snautseripentueesta. Olin kohtuullisen vakavissani harkinnut koiran hankkimista jo pidempään elämäntilanteen muututtua sallivammaksi, mutta silti varsinainen päätös yhteydenotosta kasvattajaan ja asian konkretisoiminen sitä kautta oli aikamoinen.. no, sanotaanko tunnepohjainen fiilis-juttu.

Kolmisen viikkoa sitten asia muuttui todentuntuisemmaksi kertaheitolla, kun istuin keskiviikkoiltana järkyttävässä syysmyrskyssä pelkääjän paikalla pieni musta käärö sylissäni matkalla Imatralta tänne etelään. Snautserinpoikanen ei ollut matkasta, myrskystä tai ohikiitävistä rekoista millänsäkään, mutta viimeisen tunnin aikana alkoi pää nousta siihen malliin, että nää päikkärit olis nyt kyllä jo nukuttu. Olisi pitänyt arvata, että se oli enne.

Kotona tapaus kävi sellaisella intensiteetillä ruokakipon kimppuun, että mieli teki maakuntamatkailua muistuttaneen hakureissun kunniaksi nimetä koira Mansikiksi, mutta vastustuksesta johtuen lyheni nimi Maikiksi (ja yksikin Tyson-vitsi vielä niin..).

Maikki ja meikäläinen aletaan jo ymmärtää toisiamme hieman paremmin. Ensimmäiset kaksi viikkoa olivat aikamoista haparointia, mutta nyt tiedetään jo mitkä jutut ärsyttää toisiamme (haistelu on pyhä asia) ja hellyyttä ei voi oikeastaan olla liikaa. Tuo kärttää sen huomion kyllä sitten kokeilemalla kaikki ne asiat mitkä tietää kielletyiksi jos ei saa n-määrää päivittäistä huomiota hyvällä tavalla. Tämänkin ymmärtämisessä meni allekirjoittaneelta hävettävän monta kokeilukertaa..

Terkkuja vaan Imatralle ja siskoksille ympäri Suomen, kyllä tämä elämä tästä suttaantuu.

Annika & Maikki